Crazy?

Viimeiset pari päivää ovat olleet lähes jäätäviä. Lähinnä työnantajan puolelta. Tai sitten vain kuvittelen.
Olen väsynyt.
Menee liian lujaa.
Tämä ei ole enää minä.
Firman kanssa reissu. Muuten ok, paitsi että toisen työntekijän kanssa tuli melkein käsirysy, koska minä vedän herneet nenään jostain ja työkäveri vetää herneet nenään siitä, että minä vedän herneet nenään ja lähtee himaan. Jäljelle jää kolme. Toinen tulee juomaan baariin yhden ja lähtee himaan.
Minä liian päissään.
Mutta kuulun siihen 1% suomalaisista, joka muistaa kaiken vaikka olisi kuinka päissään.
Minä ja työnantaja jäädään kaksin. Työnantajakin liian päissään.
Vaihdamme baaria, pirssimatkalla otan työnantajaltani suihin. Ei siis näin.
Baarissa tapaamme muita alamme kollegoita. Kovaan ääneen toitotamme heille mitä pirssissä tapahtui.
Voi vaan toivoa, että kollegat ottivat sen läppänä; emme huutelisi asiasta niin lujaa jos se olisi totta.
Mutta kun se on totta.
Baari menee kiinni, yritän saada työnantajaani menemään himaan. Mutta ei, hän haluaa tulla mun luo. Naimme, juttelemme. Avaudun liikaa. Itken ja huudan pää punaisena ja yritän saada häntä lähtemään himaan. Mutta ei. Hän haluaa jäädä mun luo.
Aamulla yhdeksältä työnantaja herää mun luota siihen, kun vaimo soittaa.

Ei siis näin.

Siitä on nyt pari päivää. Nämä pari päivää ovat olleet lähes tulkoon jäätäviä. Unohdin pistää oman autoni piuhaan ja kysyin häneltä jos hän voisi sen laittaa, mutta ei. Ja muutama muukin tämmönen pieni juttu, joka on yleensä mennyt eri tavalla. Mutta niistä en ala kertomaan, koska muuten paljastaisin liikaa.

Kylmää.

Enkä minä ole tällainen.